Kellopeli

Kuulun niihin, jotka tekevät jatkuvasti suunnitelmia. Välillä innostun liikaa: joululahjaideat hahmottuvat jo kesällä, maanantain kotiläksyt aloitan perjantaina ja leffaliput varaan aina etukäteen internetin kautta. Ahdistun, jos minulla ei ole tietoa huomisesta. Siksi minä rakastan lukujärjestyksiä.

En ole koskaan nukkunut pommiin. Vaikka pidän työn ja viihteen täyteisestä päivästä, inhoan stressiä ja kiirettä. Tapahtumien pitää olla järjestyksessä. Siksi minä rakastan kalenteria.

Yllätykset piristävät tarkoin suunniteltua arkeani. Kun ystävä soittaa ja pyytää minua luokseen, olen valmis luopumaan koti-illasta lempitelevisio-ohjelmani parissa – onhan minulla tallentava digiboksi. Katson harvoin televisiota tietämättä, mitä ohjelmaa aion katsoa. Välillä merkitsen jopa kalenteriini, milloin ohjelmassa on jääkiekkopeli tai Greyn anatomia.

Väitetään, että rutiinit tappavat luovuutta. Jos minun elämäni olisi yhtä kaaosta, en varmaan osaisi koota tapahtumista järkevää tarinaa. Saan parhaimmat ideani, kun poikkean rutiineista hetkeksi.

Aihetta mä metsästän

Minulla ei ole oikeastaan nyt mitään hienoa aihetta, mistä kirjoittaa. Se on vähän surullista, että kirjoitan silti. Ensin pohdin sitä vaihtoehtoa, että voisin kirjoittaa päivistäni työharjoittelussa. Eteeni tuli aikatauluongelma: Olen ollut harjoittelussa vasta yhden päivän ja tämän teksitin olisi pitänyt olla verkossa jo puoli viikkoa sitten. Se ei käy.

Seuraavaksi pohdin jotakin maailmoja syleilevää aihetta. Ilmastonmuutos? Poliittiset erimielisyydet? Uskonvapaus? Näistä voisin paasata vaikka kuinka kauan, mutta toisinko mitään uusia näkökulmia esille? Puhumattakaan siitä, että pystyisinkö käsittelemään tällaisia aiheita kypsästi? En pystyisi.

Sitten siirryin arkipäiväisiin aiheisiin. Kiinnostaisiko nostalgian nälkäisen ihmisen kertomus valokuvien selaamisesta jotakuta? Tai miten olisi vaikkapa ainainen marina siitä, kuinka en päässyt tänä aamuna ylös sängystä, kun oli liian pimeää? Liian itsekeskeisiä aiheita, miten saisin niistä aikaiseksi jotakin yleispätevää? Harmillista, että kukaan tuskin haluaa kuulla aamurutiineistani. Aloitan usein aamuni kello 7:45, kun olen ensin puolen tunnin ajan torkuttanut herätyskelloa ja...

Ideavihkoni oli täynnä erilaisia raapustuksia, mutta mikään niistä ei tuntunut enää toimivan. Se ei ole mikään mukava tunne. Pitäisi saada jotakin julkaistuksi, etkä kuitenkaan saa yhtään lamppua syttymään pääkopassa. Puhumattakaan siitä, että tekisit jotain, mitä kukaan muu ei ole ennen tehnyt.

Se ehkä onkin kaikkein kiehtovinta journalistisessa työssä. Tämä on kuin surrealistisen taideteoksen luomista. Maailma on pullollaan mielenkiintoisia aiheita, täytyy vain löytää ne kaikista mielenkiintoisimmat.

Tai sitten on tyydyttävä tekemään vähemmän mielenkiintoisista ja kuluneista aiheista edes jotenkin raikkaita.