Ollaaks me kuoltu?

Näyttäisi vähän siltä, että blogin toiminta on jäähyllä, ellei jopa koomassa. Journalistit viettää toki töyharjoittelu- ja hiihtolomaviikkoja nyt.

Ehkä vielä joskus jotain täälläkin tänään.

True Blood oli muuten yllättävän hyvä vamppisarja, ei sitä turhaan ole kehuttu. Piilokäsittelee syrjittyjen asemaa loistavasti, vaikka amerikkalainen kiilto tietysti huokuu parista välistä. Tosin yleensä seksistä vain puhutaan eikä mitään näytetä. Karsii vähän teinimeininkiä ainakin.

Kellopeli

Kuulun niihin, jotka tekevät jatkuvasti suunnitelmia. Välillä innostun liikaa: joululahjaideat hahmottuvat jo kesällä, maanantain kotiläksyt aloitan perjantaina ja leffaliput varaan aina etukäteen internetin kautta. Ahdistun, jos minulla ei ole tietoa huomisesta. Siksi minä rakastan lukujärjestyksiä.

En ole koskaan nukkunut pommiin. Vaikka pidän työn ja viihteen täyteisestä päivästä, inhoan stressiä ja kiirettä. Tapahtumien pitää olla järjestyksessä. Siksi minä rakastan kalenteria.

Yllätykset piristävät tarkoin suunniteltua arkeani. Kun ystävä soittaa ja pyytää minua luokseen, olen valmis luopumaan koti-illasta lempitelevisio-ohjelmani parissa – onhan minulla tallentava digiboksi. Katson harvoin televisiota tietämättä, mitä ohjelmaa aion katsoa. Välillä merkitsen jopa kalenteriini, milloin ohjelmassa on jääkiekkopeli tai Greyn anatomia.

Väitetään, että rutiinit tappavat luovuutta. Jos minun elämäni olisi yhtä kaaosta, en varmaan osaisi koota tapahtumista järkevää tarinaa. Saan parhaimmat ideani, kun poikkean rutiineista hetkeksi.

Aihetta mä metsästän

Minulla ei ole oikeastaan nyt mitään hienoa aihetta, mistä kirjoittaa. Se on vähän surullista, että kirjoitan silti. Ensin pohdin sitä vaihtoehtoa, että voisin kirjoittaa päivistäni työharjoittelussa. Eteeni tuli aikatauluongelma: Olen ollut harjoittelussa vasta yhden päivän ja tämän teksitin olisi pitänyt olla verkossa jo puoli viikkoa sitten. Se ei käy.

Seuraavaksi pohdin jotakin maailmoja syleilevää aihetta. Ilmastonmuutos? Poliittiset erimielisyydet? Uskonvapaus? Näistä voisin paasata vaikka kuinka kauan, mutta toisinko mitään uusia näkökulmia esille? Puhumattakaan siitä, että pystyisinkö käsittelemään tällaisia aiheita kypsästi? En pystyisi.

Sitten siirryin arkipäiväisiin aiheisiin. Kiinnostaisiko nostalgian nälkäisen ihmisen kertomus valokuvien selaamisesta jotakuta? Tai miten olisi vaikkapa ainainen marina siitä, kuinka en päässyt tänä aamuna ylös sängystä, kun oli liian pimeää? Liian itsekeskeisiä aiheita, miten saisin niistä aikaiseksi jotakin yleispätevää? Harmillista, että kukaan tuskin haluaa kuulla aamurutiineistani. Aloitan usein aamuni kello 7:45, kun olen ensin puolen tunnin ajan torkuttanut herätyskelloa ja...

Ideavihkoni oli täynnä erilaisia raapustuksia, mutta mikään niistä ei tuntunut enää toimivan. Se ei ole mikään mukava tunne. Pitäisi saada jotakin julkaistuksi, etkä kuitenkaan saa yhtään lamppua syttymään pääkopassa. Puhumattakaan siitä, että tekisit jotain, mitä kukaan muu ei ole ennen tehnyt.

Se ehkä onkin kaikkein kiehtovinta journalistisessa työssä. Tämä on kuin surrealistisen taideteoksen luomista. Maailma on pullollaan mielenkiintoisia aiheita, täytyy vain löytää ne kaikista mielenkiintoisimmat.

Tai sitten on tyydyttävä tekemään vähemmän mielenkiintoisista ja kuluneista aiheista edes jotenkin raikkaita.

Sitä haaveileekin niin paljon

Uusi kenkäkauppa, uusi pari, mitä vielä tarvitaan. No miten olisi vaikkapa rahaa? Joka kuukausi käyn Lahden Trion kenkäkauppojen annin läpi. Ihailen ja kokeilen, katselen ja tunnustelen. Menen kassalle kenkäpari kädessä, pyydän naista laittamaan nimelläni ne varaukseen mahdollisimman pitkäksi aikaa, jotta saisin mukamas kerättyä rahaa ostoa varten. Kävelen kotiin. Harkitsen pitkään ja ihailen juuri varattua kenkäparia, mutta kun on aika ostaa kaupassa varauksessa lojunut kenkäpari, en koskaan ilmestykään kauppaan. Näin tapahtuu melkeinpä kaksi kertaa kuukaudessa. Olen wannabe kenkäholisti

Minut on kasvatettu säästämään, vaikka olisikin ylimääräistä rahaa ei sitä kuluteta, vaan säästetään pahan päivän varalle. Pitää aina miettiä onko vaate tai kenkäpari, tarpeellinen minkä olet ostamassa. Ei voi vain ajatella, että kun minä haluan sen niin minä ostan sen. Kapinoin itseäni vastaan varaamalla aina tavaroita, jotta sen hetken ne olisivat minun eikä kenenkään muun, vaikka ne seuraavana päivänä olisivatkin taas kaupan hyllyllä.

Olen kuitenkin lievä ilmiö tästä säästämisen kauheasta piikkilangasta, jotkin ihmiset menevät niin äärimmäisyyksiin, että todella ostavat, mutta jättävät hintalaput vaatteisiin sekä kenkiin ja palauttavat ne ennen viimeistä palautuspäivää. Tuollaiseen härdelliin en tule suostumaan, en ikinä, mieluummin ihailen ja kokeilen, katselen ja tunnustelen.

Naapuri vai salapoliisi?

Joka kerta kun parkkeeraan autoni kerrostalomme takapihalle tai vien roskat toisen kerroksen neljäs ikkuna vasemmalta herää henkiin. Valot syttyvät ja sammuvat, verhot aukeavat ja menevät kiinni. Kappas, sehän on taas vanha rouva Laitinen.

Kerrostalossamme asuu kyttääjä. Hän kirjoittaa joka asian ylös, mitä takapihallamme tapahtuu ja kuka on osallisena. Hän kurkistelee ovesta rappukäytävään, kuuntelee ja haluaa tietää kaiken kaikesta. Jos kovia ääniä kuuluu rouva Laitinen on ensimmäinen joka tietää ja ilmoittaa asiasta eteenpäin. Olenkin miettinyt että jos rouva Laitinen olisi ainut ihminen joka asuisi kerrostalossamme hän varmaan tulisi hulluksi. Ehkä kyttääminen onkin hänen henkireikänsä? En tiedä rouvan taustoja mutta tiedän että hän asuu kahdestaan pienen koiransa kanssa. Eikö koirassa ole tarpeeksi seuraa vai onko ihminen vain luonnostaan niin utelias että asioista pitää olla ajantasalla. Mietin aina silloin tällöin mitä minulle tapahtuu sitten kun olen vanha, tulenko ihan höppänäksi, vai kasvanko vasta sitten aikuiseksi. Toivon ainakin että en olisi yksin, mutta vielä enemmän sitä että päivän kohokohtani ei olisi naapureiden kyttäys. 

Tiedän ihmisiä jotka ovat saaneet häädön vain sen takia että talon "kyttääjä" ei ole pitänyt heistä. Talonmiehelle satoi kirjeitä siitä, kuinka talon uudet asukkaat meluavat. Syövät äänekkäästi, käyvät yöllä vessassa, kävelevät asunnossa ja nauravat liian kovaa. Talon vanhin asukas ja "kyttääjä" piinasi  talonmiestä ja uusia asukkaita niin kauan, että ainut vaihtoehto asukkaille oli muuttaa pois. Minusta tämä on kamalan väärin, enkä voi käsittää miten "valittajilla" ja "kyttääjillä" on näin paljon valtaa. Ehkä heitä säälitään sen takia, että he ovat yleensä yksinäisiä vanhoja ihmisiä. Olen yrittänyt keksiä ratkaisua miten "kyttääjät" kuten vanha rouva Laitinen saataisiin aisoihin, mutta en ole päätynyt vielä mihinkään loogiseen ratkaisuun. En haluaisi olla ilkeä "kyttääjiä" kohtaan, mutta haluaisin vain heidän ymmärtävän että kaikki asiat eivät kuulu heille, eikä ole heidän ongelmansa ratkaista muiden asukkaiden ongelmia. Ehkä kuitenkin loppujenlopuksi itse päätämme siitä hyväksymmekö naapurimme naapurina vai salapoliisina ja välitämmekö me edes koko asiasta.

Spekulatiivista filosofiaa

"Taiteilijat ovat tavattoman herkkiä!"

Mä en kutia. Jokainen voikin tehdä siitä sitten omat johtopäätöksensä, mutta ihmisten johtopäätöksiin vaikuttaa monet tekijät, mihin voi luottaa? Mitä on luottamus? Onko se sinisilmäisyyttä, toisen arvostamista vai kenties jotakin ihan muuta? Luottamuksen syvin tarkoitus voisi olla mikä? Luottamus voisi olla joukko odotuksia toista ihmistä tai ihmisryhmää kohtaan. Kyllä, olet lähellä luottamuksen syvintä tarkoitusta.
Olen sanaton, mutta tarkoitttaako se vain sitä, että en tiedä. Ja tarkoittaako ei missään ettei vain tiedä mitään. Mitä on tieto? Onko se sitä, että ymmärtämistä, näkemistä, kokemista vai mitä? Voiko tiedon määrää mitata? On olemassa sekä kvalitatiivista että kvantitatiivista tietoa, joten ei voi. Vai voiko? Henkilökohtainen mielipiteeni asiaan on se, että tiedon määrää ei voi mitata. Vaikka tieto määriteltäisiin kokemuksiksi, ymmärtämiseksi ja näkemiseksi niin kukaan ei voi tulla mittaamaan kenellä on arvokkaimpia tiedon jyväsiä. Mutta miksi sitten voimme helposti kutsua toista ihmistä tyhmäksi?


"Vakiintunut elämä ei tarjoa mitään jännityksiä."

Mitä on vakiintunut elämä? Onko se sitä, että pysytään paikallaan vai sitä, että ollaan koko ajan liikkeessä? Jos tekee molempia, voiko silloin olla vakiintunut? Ennen vakiintunutta elämää meidän on määriteltävä elämän syvin olemus. Elämän syvin tarkoitus on vaikea määritellä. Joidenkin mielestä se on yksinkertaisesti lisääntyminen. Toisaalta liisäntyvätkö ihmiset pelkästään, eivätkä tee elämässään muuta? Joku sanoo, että elämän tarkoitus on elää ja kokea kaikkea. Mutta entä sitten kun kuolemme? Katoavatko kaikki kokemasi asiat vai mitä niille käy? Miksi tällä Telluksella tallaa niin monta ihmistä, joista ei jää kuoleman jälkeen mitään muuta kuin ruumis jäljelle? Mikä tarkoitus meillä on? Kokemuksemme jäävät vaeltelemaan katkerana ilmaan, ihmisen elämän tarkoitus voisikin olla vain kuolema. Se olisi yksinkertainen tarkoitus, mutta miksi sitten ylipäätään synnymme tänne tuhoamaan ja ylikansoittamaan maapalloa? Koska olemme hyvin itsekkäitä olentoja. Luulemme, että maailma on meitä varten. Olemme ylivertaisia. Mutta voiko ihminen itse päättää syntymästään? Hmm... oletko sinä päättänyt? Itse koin asian niin, että minulta ei kyllä kukaan kysynyt mitään. Olen kyllä joskus miettinyt, että olenko omasta tahdostani tupsahtanut pimeänä marraskuisena iltana tähän maailmaan? Ainakaan en muista sitä. Mutta muistammeko me kaikkea?


(Avustamassa filosofointia: Laura)

Pessimisti ei pety, mutta pessimisti on ihmisenä pettymys

Pessimistejä riittää maailmassa ärsyttävyyteen saakka. He ovat niitä ihmisiä, jotka aina heitä nähdessäsi puhuvat vain siitä, kuinka kaikki on päin persettä. Pessimisti ei myöskään osaa iloita toisen onnesta, vaan toteavat aina “toisilla se käy tuuri ja toiset saavat vaan paskaa niskaansa”. Mitä siihen sitten voit sanoa takaisin?

Faktaa on, että jokainen ihminen jossain vaiheessa elämäänsä kokee pettymyksiä ja vastoinkäymisiä ja silloin voi tuntua ettei mikään onnistu. Eri asia on kuitenkin jäädä siihen mutaliejuun vatsallensa makaamaan. Fiksu ihminen saa vastoinkäymisistä voimaa ja kokemuksia, pessimisti mustan elämänkuvan.

Valitettavan usein pessimistit löytävät negatiivista lähes tulkoon jokaisesta asiasta ja ihmisestä, ja se kuva heillä on ja pysyy ikuisesti. Usein pessimisti myös ihmettelee (ääneen), miksi häntä ei koskaan kutsuta minnekään ja miksi hän ei ole viimeisen vuoden aikana tutustunut uusiin ihmisiin? Olen rehellinen ja kerron vastauksen: kukaan ei halua pessimistiä pilaamaan hyvää tarkoitusta, juhlaa eikä mieltä. Pessimisti kun on hyvin vaikeasti lähestyttävä ihminen jolla on mielipide kaikesta, mutta aina negatiivinen mielipide.

Pessimistit ovat tylsiä ihmisiä. He eivät tarjoa toisille ihmisille mitään uutta eikä mielenkiintoista, heidän seurassaan ei ole viihtyisää. Pessimisti pystyy pelkällä läsnäolollaan ja elekielellään tekemään siihen asti hyvin sujuneesta päivästä todella kurjan, eikä pessimisti ole siitä edes pahoillaan. Kukaan ei jaksa päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen kuulla samaa valitusvirttä. Puoliso on tyhmä, työpaikka on tyhmä, sukulaiset on tyhmiä, ruoka on pahaa, elämä on perseestä jne. Pessimisti ei näe elämän pieniä iloja eikä niin ollen osaa myöskään nauttia itsestään ja elämästään. Pessimistit myös inhoavat iloisia ja huumorintajuisia ihmisiä. He hyvin harvoin nauravat toisten vitseille.

Tahtoisin antaa kaikille pessimisteille haasteen. Kokeilkaa edes viikon verran hymyillä ja olla positiivia. Sanokaa ääneen vain positiivisia asioita, vaikka ensimmäisenä mieleen tulisikin se negatiivinen asia. Jos ei positiivista sanottavaa ole, olkaa hiljaa. Ensimmäiseksi voisitte mennä peilin eteen, katsoa sieltä itseänne ja sanoa ääneen: olen pessimisti. Sen jälkeen sanotte ääneen kolme positiivista asiaa itsestänne. Viikon jälkeen tutkikaa ja summatkaa kuinka monta ihmistä saitte hymyilemään, kuinka monta positiivista kommenttia saitte viikon aikana ja millainen mieli niistä sinulle tuli. Lopuksi mietitte, onko elämä pessimistinä sittenkään niin mukavaa?