Inho lainausautomaatteja kohtaan

Ala-asteen koulubussissa huomasin kyltin, jossa luki “Keskustelu kuljettajan kanssa kielletty”. Muistan ihmetelleeni tätä pientä printtiä metallilevyssä, jolla tuntui olevan erityisen suuri merkitys. Oliko kuskin mahdotonta keskustella ja ohjata samalla isoa laatikkoa mutkittelevalla hiekkatiellä? Olisiko kuskin kasvoille noussut hymy ohjannut meidät auttamatta suoraan ojan kautta metsikköön? Näin silti päivittäin kauppakassimummoja, jotka tönöttivät etupenkillä ja huutelivat kuskille juttujaan. Tämä ei asiasta tuntunut loukkaantuvan. Sama kaava toistui päivittäin ja metallikyltti katosi kuin näkymättömiin.
Ihmisen voitto, 1-0.

Kirjastotäti korvattiin lainausautomaatilla. English, svenska, suomi. Yritin painaa kohtaa suomi, turhaan, ja totesin kaikkien lainauskoneiden olevan rikkinäisiä. Seurasin sivusta, kun toinen asiakas lainasi kirjansa nopeasti ja poistui. Otin vastahakoisesti oppia. Olisin paljon mieluummin kävellyt tiskille, jossa minua vastassa olisi ollut kolkon näytön sijaan kohteliaat, ymmärtäväiset kasvot. Nykyään, tekniikan ihmelapsena, käytän lainausautomaattia jo sujuvasti. Kone piippaa jokaisen kirjan kohdalla ja ihmisääni muuttuu aina vain tuntemattomammaksi. Ennestään jo niin hiljainen rakennus täyttyy piippauksista, joita vanhemmat ihmiset reilusti karttavat ja astelevat suoraa päätä lainaustiskille.
Papoista ja mammoista huolimatta, koneen voitto, 1-1.

Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Kirjastoon ilmestyi myös palautusautomaatti, joka haukkaa kirjat mustaan aukkoon, ja asiakas saa pelätä menettävänsä sekä kassinsa, kätensä että itsensä. Toisinaan lainausautomaatti sylkee kirjan inhoten ulos. Asiakas (tässä vaiheessa jo nopeuteen ja tekniikkaan tottunut), kävelee ripeästi tiskille ja katsekontaktia vieroksuen palauttaa kirjan ja katoaa kirjahyllyjen väliin, jonne jatkuva piippailu kantautuu. Kirjaston täti on mielissään saadessaan auttaa tekniikanpelkoisia potilaitaan.
Tasapeli, 2-2.

Tulevaisuudessa, ihminen istuu päivän 20 neliön kopissaan, ylimmässä kerroksessa, kaukana kaupungin ulottumattomuudessa, johon vain nettiavaruus yltää. Internet kuhisee, ihminen hoitaa sekä työnsä että arkensa netin kautta. Vaihtoehtoja ei anneta. Aikaa säästyy, toisen ihmisen kohtaamiselta säästytään. Kaupan kassalla ei näy enää hymyilevää tätiä, vaan vastassa on kuitteja ja vaihtorahaa sylkevä nykyaikainen betonimöykky. Kirjaston lainausautomaatit ovat vihdoin poissa (minun voittoni). Mutta kirjat ovat poissa yhtälailla. Ihminen ei elä ilman internetiä, hän elää ilman toista ihmistä. Ihminen kadottaa taidon viestiä, tervehtiä tai hymyillä. Puhe hiljenee ja haihtuu.
Kuvitteellinen tulevaisuus, koneen voitto, 100-2.

Nykypäivänä, bussikuskia ei enää tarvitse tervehtiä. Tai älä ainakaan odota, että hän tervehtii sinua takaisin. Miksi kuski näin tekisi, kun ei se pakollista ole. Miksi sitten sinäkään.

Toistemme vuoksi. Pidetään ihmisestä kiinni.

Ajatusvirtaa

Kaikille tiedoksi, että kyseessä on harjoitus, jossa saa sanoja ulkopuolisilta ja sitten kirjoitetaan mitä mieleen tulee.

Kauneus on vaikeaa määritellä mitä se on. Varmaan aina sitä mitä on vaikeinta saavuttaa. Eli yltäkylläisyyden aikana laihuus ja pula-aikana runsaus. Jotkut luulevat olevansa kauniita siksi, koska meikkaavat paljon. Ja käyttävät muodikkaita vaatteita. Todellisuudessa he näyttävät liikaa kynityiltä kanoilta. Kulmakarvat ovat vain viivat, huulista ei voi sanoa ,mitä väriä ne oikeasti ovat ja vaatteet ovat täynnä blingblingiä. Kauneus tulee sisältä. Joo Joo, ihan oikeasti. Ei kukaan ole kaunis, jos ei usko olevansa kaunis.

Teeskentelen olevani super vahva. Mikään ei tunnu missään. Läpi vaikka harmaan kiven ,saatana. Mitä vaan eteen tulee, siitä mennään läpi. Sitten kun on kotona omassa pimeässä huoneessa, voi oikeasti todeta, että en ole vahva. Ei huvita olla vahva ja sitten itkettää. Onpas kivaa. Itkeä itsensä uneen, kun on kasvatettu niin koviin kuoriin. Rapea ulkoa - pehmeä sisältä. Vähän niin kuin jaffa keksi. Täyte on haavoittuvaista. ulkokuori on rapeaa kovaa ja hyvännäköistä. Ei saisi itse ainakaan näyttää sitä mehukasta pehmeää täytettä, typerää. Suomalainen identiteetti vittu jee!

Turhamaisuus on syy maailman turmioon. Ei voi olla niin tärkeää joku ulkonäkö. Ei en voi mennä edes kauppaan ilman meikkiä. Kommentti ”OMG sul on kroksit!” on ehkä raivostuttavinta, mitä olen kuullut. Joo on kroksit. Ihanat rappio kengät, pehmeät, tukevat, lämpimät, mutta ehkä vähän rumat. Entä sitten ei se minun ihmisarvoani muodosta. Eikä pitäisi muidenkaan. Liian moni miettii liikaa omaa ulkonäköään. Miksi maailman hätä ei kiinnosta? Ihan yhtä turhamaista on haluta rahaa mielettömästi. Ja sitten suojella rahaa ja puhua rahasta (nimimerkillä poliitikot &suomen johtajat). Lainsäädännössä saa isomman rangaistuksen, jos kavallat rahaa kuin jos hyväksikäytät lapsia. Aika turhamaista mielestäni. Onhan se raha tärkeää ja samoin ulkonäkö, mutta liika on liikaa. Ei kenenkään elämä voi keskittyä omaan ulkonäköön ja pankkitiliin. Ilmeisesti kuitenkin voi. Harmi. Itse en ajattele aina rahaa ja ulkonäköä. Se on vain ulkokuori. Ennemmin olisin onnellinen asunnoton juoppo kuin onneton rikas toimistopäällikkö, joka on töissä tuhat tuntia viikossa.

Nettipelien viimeistä huutoa

Nettipelit on yleensäkin ollut todella suosittuja, varsinkin jos pelaaminen on ollut ilmaista.
Facebookin pelit, kuten Café World, Happy Aquarium ja Farmville on ollut erittäin suosittuja.

Ja mikä on hinta? Pelkkä Facebook palveluun rekisteröityminen.
Tosin jos tahtoo nopeammin ja enemmän rahaa, pitää pankkikorttia vinguttaa, mutta toisaalta mitä järkeä siinä on?
Jossain vaiheessa huomaakin että pankkitilin saldo vilkuttaa nollaa, milläs sitten ostetaan viikon ruuat?

Miinusta näissä peleissä on se että niiden etsiminen kestää aika kauan jos ei tiedä kyseisen pelin nimeä. Sivustoilla pitäisi olla erikseen, jokin palkki missä vaikka lukee "Eniten pelatut pelit".

Nämä pelit kuitenkin ovat kaiken ikäisten ja maalaisten suosiossa.

Kiitos ja kumarrus Facebookille

Lomamatkan hurmaa?

Kohta alkaa taas syysloma ja useat perheet valmistautuvat viettämään laatuaikaa perheen parissa. Joidenkin mielestä tätä niin kutsuttua laatuaikaa voi viettää vain ja ainoastaan ulkomailla.

Tämä samainen rumba käynnistyy aina ajallaan lomien alkaessa. Kesäisin lapset pakataan autoon ja keula suunnattaan kohti Puuhamaata. Kesän aikana on aivan pakko kiertää kaikki mahdolliset huvipuistot läpi. Muutenhan lapsella ei ole mitään kertomista kavereilleen loman jälkeen. Kaikki tämä vain laatuajan tähden.

Ulkomaille lapset tulee viedä mahdollisimman varhain. Parhaimpaan tulokseen päädytään jos lapsi on alle vuoden ikäinen. Kaikkien kanssaihmisten iloksi matka on tehtävä lentokoneella ja silloin kun lapsi on väsyneimmillään. Tästä alkaa yhteinen loma, josta riittää riemua niin lapselle itselleen ja kaikille ihmisille, jotka sattuvat kulkemaan samoilla koneilla.

Nykyaikaisten ihmisten ollessa rikkaampia on matkustelu myös lisääntynyt. Ihmiset haluavat kokea kaiken. Ei ole mitään mahdollisuutta, että jotain asiaa ei kokeilisi. On vain mietittävä kummalle kaikki matkailukokemukset on tarkoitettu; onko kyseessä lapsen vai aikuisen etu? Kumpi onkaan todella se, joka haluaa matkustaa ja viettää tätä niin kutsuttua perheenkeskeistä laatuaikaa? Vai onko kyseessä vain omaisuudella brassailu?

Kaikesta huolimatta lomailu on aina lomailua. Lomalla on oikeus rentoutua ja tehdä sitä mitä haluaa. Kaikkeahan voi tehdä, kunhan se ei ole laitonta.

HöNö1-virus – Apua mä kuolen!

Äkillinen korkea kuume, yskittää, kurkku on kipeä ja lihaksia kolottaa. Kaikki tämän hetkiset oireet viittaavat sikainfluenssaan. Ennen oman testamentin laatimista, täytyy kuitenkin tarkistaa minkälaiset selviytymismahdollisuudet minulla on.

Viimeisimpien arvioiden mukaan, 4.8.2009, sairastuneita koko maailmassa arviolta 1-3 -miljardia ja kuolleita 1321. Sairauteen kuolee siis vain 0,00013-0,000044% sairastuneista. Eli huomattavasti suurempi todennäköisyys on kuolla meteoriitin tai asteroidin osumaan. Taidanpa lykätä vielä toistaiseksi testamentin tekoa.

Jokavuotisesta pandemia-paniikista on jo tullut maailman medioissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Milloin hyökkää Sars ja milloin H1N1-virus. Välillä pelätään muuttolintuja, sitten meksikolaisia. Uutiskuvat vilisevät hengityssuojaimia, suojapukuja, kättelykieltoja ja erikoisyksiköitä sairastuneille. Kerran vuodessa ihmiskunta säikäytetään uudella ”mustalla surmalla”. Mistä tässä kaikessa on kyse?

Vasta viime aikoina lääketieteen kehitys on paljastanut kuinka haavoittuva ihmiskunta voi olla. Yksi virus voi edelleen nykypäivänäkin aiheuttaa suurien populaatioiden joukkokuoleman. Tutkijat ovat lähteneet kilpajuoksuun vastustajan kanssa, jota on lähes mahdoton voittaa. Silti herää kysymys; liioitellaanko vaaroja tarkoituksellisesti, vai onko tämä kaikki vain aitoa pelkoa lajimme tulevaisuudesta.

Yksi asia on kuitenkin selvä, eräs taho hyötyy miljardeilla euroja tästä kaikesta. Lääketeollisuus kerää rahoja vastarokotteita ja –lääkkeitä hamstraavilta valtioilta valtavia summia uuden uhkan ilmestyessä, ja kun rahat ovat ilmestyneet tilille alkaakin kohta ilmaantua tutkimuksia, jotka toteavat uhan olevankin pelättyä pienemmän. Joku voisikin nähdä tässä kaikessa lääketeollisuuden bisnesmiesten varsin hyvin toimivaa markkinointi suunnittelua.

Toki pandemia uhkiin on syytä asennoitua vakavasti. Ihminen ei ole, eikä tule koskaan olemaan, täysin turvassa luonnon aiheuttamilta vaaroilta. Nyt kuitenkin on ajauduttu siihen tilanteeseen, että pandemiavaroitukset alkavat kärsiä inflaatiosta. Entä jos ensi vuonna susi tuleekin jo oikeasti?

Mutta vielä niistä meteoriiteista. Ei kenelläkään sattuisi olemaan tyhjillään maakellaria, minne voisi muuttaa asumaan?

Meille tulee vauva, eläinvauva!

Katsoin noin viikko sitten elokuvan Marley and me, mikä nosti minussa suuria tunteita pintaan. Elokuva kertoo pariskunnasta ja koirasta jonka he ottavat niinsanotuksi "vauvan" korvikkeeksi. Koira kuitenkin onnistui sotkemaan kaiken, mikä horjutti pariskunnan suhdetta. Loppujen lopuksi kaikki kääntyi hyvin, vaikka koira, Marley, kuoleekin. 

Otammeko lemmikkejä vain sen takia, että tarvitsemme jotain mihin turvautua? Kaipaammeko erilaista seuraa ja ymmärrystä vai haluammeko että joku on riippuvainen vain meistä. Sanotaan että koira on ihmisen paras kaveri. Entä jos kultakala on minun paras kaveri, miksi kala ei käy? Eikö myös kultakala ole perheenjäsen siinä missä koirakin, vai haluammeko vain niinsanottuja "viisaita" lemmikkejä. Onhan kyllä totta että koiraa on helpompi kouluttaa kuin kultakalaa, mutta on silti tyhmää yleistää että koira on ihmisen paras kaveri, kun on muitakin eläimiä.

Olen huomannut että yksinäiset ihmiset ottavat paljon lemmikkejä, mutta syyhän on ihan selvä. Lemmikki on heidän kaverinaan kotona. Silloin ei tarvitse asua yksin. Joskus kuitenkin ihmiset eivät ajattele aivan loppuun hankkiessaan lemmikkiä. Lemmikki tarvitsee paljon huomiota ja rakkautta ja vuosittain tuhansia eläimiä hyljätään metsiin ja kaduille, sen takia ettei se ollutkaan enää "kiva lemmikki." Hankkiessamme lemmikkiä se on todella riippuvainen meistä, emmekä voi vain hylätä sitä kadulle vaikka se kuinka tekisi pahaa.

Vaikka lemmikki olisi kuinka ihana ja pörröinen ja maailman suloisin olento, täytyy jossain vaiheessa kohdata se fakta että lemmikki ei elä 100 vuotta. Kun lemmikistä aika jättää se on jo osa perhettä, oli se sitten kultakala,koira,kissa,hämähäkki tai kani. Se on silti rakas ja menettäminen sattuu. 

Vuosien päästä voimme muistella lämmöllä lemmikkiä mikä jyrsi,puri ja hajoitti joka paikan sekä toteamme että se oli maailman paras lemmikki.

Mielenkiintoiset naapurit

Ala-asteikäisenä harrastin naapurien vakoilua. En suinkaan ollut yksin, vaan lähellä asuva samanikäinen ystäväni auttoi. Pimeällä kurkimme talojen ikkunoista sisään, soitimme ovikelloa ja juoksimme karkuun. Jouluisin jätimme pieniä lahjoja ovien eteen. Olimme uteliaita lapsia, jotka halusivat tietää esikaupunkialueen asukkaiden suosikki televisio-ohjelmat.

Teini-ikäisenä hankin - onneksi - uusia harrastuksia urkinnan tilalle. En edes yrittänyt keskustella naapurieni kanssa. Suurin osa lähellä asuvista ihmisistä on nykyään puolituttuja, myös se tyttö jonka kanssa aikoinaan häiritsin tuntemattomia ihmisiä. Pitäisikö naapureihinsa tutustua? Ovathan he kirjaimellisesti lähimmäisiämme. Kerrostaloissa he asuvat aivan seinän takana, mutta yleensä huomio naapureita kohtaan herää vain, jos kyseessä on turhan äänekäs asukas.

Asun omakotitaloalueella, ja lähellä elää melko kirjavaa kansaa. Näin syksyn tultua pihapuista on pudonnut lehtiä, jotka lentelevät naapurienkin pihoille. Eräs suorasanainen rouva on vaatinut puiden kaatamista oman tonttinsa lähistöltä. Katolle pudonneista ruskalehdistä ja kaatamattomista vaahteroista kehkeytyy joka vuosi kinaa. Valittaminen voi olla välittämistä, tai sitten jokainen haluaa vain pitää kiinni periaatteestaan.

Haukkuvat koirat, rikkinäiset postilaatikot ja kotikissojen nappaaminen ravunsyötiksi eivät kieltämättä lisää naapurustomme yhteishenkeä. Valituslappuja on ilmestynyt jopa paikallisen marketin ilmoitustaululle, kun ei uskalleta kasvokkain sopia asioita. Ehkä naapurisovun kasvattamiseen tarvittaisiin kahvila, jossa kokoontuisi koko kortteli.