Ala-asteikäisenä harrastin naapurien vakoilua. En suinkaan ollut yksin, vaan lähellä asuva samanikäinen ystäväni auttoi. Pimeällä kurkimme talojen ikkunoista sisään, soitimme ovikelloa ja juoksimme karkuun. Jouluisin jätimme pieniä lahjoja ovien eteen. Olimme uteliaita lapsia, jotka halusivat tietää esikaupunkialueen asukkaiden suosikki televisio-ohjelmat.
Teini-ikäisenä hankin - onneksi - uusia harrastuksia urkinnan tilalle. En edes yrittänyt keskustella naapurieni kanssa. Suurin osa lähellä asuvista ihmisistä on nykyään puolituttuja, myös se tyttö jonka kanssa aikoinaan häiritsin tuntemattomia ihmisiä. Pitäisikö naapureihinsa tutustua? Ovathan he kirjaimellisesti lähimmäisiämme. Kerrostaloissa he asuvat aivan seinän takana, mutta yleensä huomio naapureita kohtaan herää vain, jos kyseessä on turhan äänekäs asukas.
Asun omakotitaloalueella, ja lähellä elää melko kirjavaa kansaa. Näin syksyn tultua pihapuista on pudonnut lehtiä, jotka lentelevät naapurienkin pihoille. Eräs suorasanainen rouva on vaatinut puiden kaatamista oman tonttinsa lähistöltä. Katolle pudonneista ruskalehdistä ja kaatamattomista vaahteroista kehkeytyy joka vuosi kinaa. Valittaminen voi olla välittämistä, tai sitten jokainen haluaa vain pitää kiinni periaatteestaan.
Haukkuvat koirat, rikkinäiset postilaatikot ja kotikissojen nappaaminen ravunsyötiksi eivät kieltämättä lisää naapurustomme yhteishenkeä. Valituslappuja on ilmestynyt jopa paikallisen marketin ilmoitustaululle, kun ei uskalleta kasvokkain sopia asioita. Ehkä naapurisovun kasvattamiseen tarvittaisiin kahvila, jossa kokoontuisi koko kortteli.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti